4. päiväÄänitilanne:2 Omar Hadik (Marion, Theresa)
1 Marion Manners (Omar)
Samaan aikaan kuin ulkona päivä valkeni yhä iloisemman väriseksi värien sekamelskaksi vahavalla mustan osuudella, kiitos tehtaiden savujen, salissa päivä alkoi synkissä tunnelmissa. Kyräilyjä ja epäileviä katseita ei säästelty, kun viisi jäljelle jäänyttä vierasta syyttelivät toisiaan ja etsivät kaikkia mahdollisia merkkejä salamurhaajan valehenkilöllisyydestä. Siksi olikin yllättävää, kun aiemmin hiljaisena ja epäilysten keskellä ollut Arthur Paget nimellä tunnettu mies aloitti puhumisen: ”Olen kuninkaallinen ja olin täällä juhlissa Louisa-nimisen naisen kanssa. Kerron tämän teille nyt, koska olette epäilleet minua niin kovasti ja minun on pakko puhdistaa nimeni jotenkin. Olette oikeassa siitä, että olen täällä väärällä henkilöllisyydellä, mutten suinkaan ole salamurhaajaanne.” Tämä julistus herätti vain yhden naisen huomion, Marion Manners nimeltään. ”Olisin pudottanut sinut Arthurt ilman tätä paljastusta, olit vain niin teennäinen koko ajan.” Arthur vastasi: ”Mielenkiintoista puhetta, ottaen huomioon sinun pukeutumisesi Mary Isabellaksi. Eikö ole aika erikoista pukeutua neljännen Rutherlandin herttuen vaimoksi, ottaen huomioon, kun olet kahdeksannen Rutherlandin herttuen vaimo?” ”Onko se sen omituisempaa, kuin sinun pukeutuminen musta prinssi Edwardiksi?” vastasi Manners. ”Myönnetään, etten ihan pidä tästä asusta. Kenraali Paget, jonka nimessä tulin tänne, valitsi tämän asun. Kuulemma muut odottavat näkevänsä hänen yllään jotain sotilaallista ja tämän oli tarkoitus sulauttaa minut muiden aatelisten joukkoon. Ihan hyvin se toimikin, ainakin paremmin kuin seuralaiseni jumalattaren mukaan tehty asu.” Samalla arvioitiin myös hiljaisina olevien Theresan ja Amelian asut. Kummatkin olivat ottaneet mallia niihin kuninkaallisilta. Theresan asu oli hieno luomus pohjautuen Itävalta-Unkarin keisarinnan Maria Theresan asuun, Amelian asu oli taas Puolan kuningatar Maria Josephan innoittama. Näin aamupäivä kuluikin näiden kahden keskustellessa keskenään ja kaikkien arvioidessa toistensa asuja. Sir Edward oli kuitenkin tyytyväinen, nyt hän tiesi ketä suojella vielä jäljellä olevana yönä, jos tänään ei onni kävisi. Samassa konstaapeli tuli juoksujalkaa, ojentaen viestin. Sir Edward luki sen ja lähti nopeasti ulos kartanosta kohti poliisiasemaa. Oli saatu lisätietoja salamurhaajaan nappaamiseen.
Todistehuoneessa jossain Scotland Yardin hämärissä kammioissa Sir Edward katseli naamiaisasuja, jotka oli takavarikoinut Devonshiresta. ”Mitä näistä asuista?” kysyi Sir Edward asut tutkineelta komisariolta, joka oli aiemmin hieman opiskellut myös pukeutumisalaa. Nyt komisario vastasi: ”Sir, nämä asut ovat erittäin laadukkaat, Selkeästi nähty vaivaa tekemiseen ja löysimme myös johtolangan alkuperästä. Katsohan, räätälin puumerkki on ommeltu tämän puvuntakin sisäpuolelle. Mekosta emme löytäneet mitään.” ”Sehän on hyvä asia, pääsemme hieman jäljille. Lähdetäänpä sitten räätälin puheille, otapa nuo asut mukaasi.” Komisario katseli silmät selkeästi vastahakoisena, mutta otti lopulta naamiaisasut harteilleen selkeästi nolonnäköisenä. Ilmeisesti komisario ei kannellut mekkoja kovin usein. Pian Sir Edward, komisario asuineen ja pari konstaapelia oli räätälinliikkeen edessä. Kyseessä oli yksi Lontoon hienoimmista räätäleistä, tunnettu kuninkaallisten ja ylhäisten aatelisten pukija. Myös naamiaisasuja Devonshiren naamiaisiin oli tilattu heiltä paljon. Sir Edward astui sisään ja hän näki sisäpuolella liikkeessä lukuisia mallinukkeja ja räätälin, joka juuri otti mittoja joltain aatelisherralta. Sir Edward pyysi kahdenkeskistä puhuttelua esiteltyään asemansa ja räätäli suostui, tosin aatelismies, jota hän oli palvellut, oli erittäin tyytymätön joutuessaan odottamaan alusvaatteisillaan räätälin paluuta. Räätäli oli vanhemman näköinen herra, silmälasit ja harmaat hiukset, arviolta 60-70 vuotias. ”Olen mestarispukija Charles Worth, miten voin auttaa herra poliisipäällikköä? ”Sunnittelitko nämä asut, sanoi Sir Edward viitaten samalla asuihin, joita komisario yhä kantoi toimiston ikkunasta, josta näki liikkeen sisätiloihin. ”Kyllä, asut tilasivat Tanskan prinssi ja prinsessa. Suunnittelin ne itse, maksoivat vaatimattomat 2000 puntaa.” Sir Edward hätkähti hieman hinnan kuullessaan, kunnes Worth jatkoi: ” Niitä ei ole vieläkään maksettu, vaikka asut haettiin jo viikkoja sitten.” ”Kuka asut haki, oliko hän tämä mies”, kysyi Sir Edward näyttäen piirroskuvaa oletetusta Ignacysta, joka oli ollut yksi alkuperäisistä salamurhaajista.” ”Juuri tuo mies haki asu, hänellä oli mukanaan yksi nainen sekä palvelija.” Sir Edward nyökkäsi tyytyväisenä, juoni alkoi paljastua. ”Ei muuta, kiitos tiedoista. Voit jatkaa tuon herran palvelemista”, sanoi Sir Edward vilkaisten samalla edelleen alusvaatteisillaan olevaa herraa, noin 30-vuotiasta miestä, joka oli hyvin vihaisen näköinen.” Pukija irvisti: ”Ei hän oli mikään hyvä asiakas, kiukuttelee kaikesta sekä kieltäytyy maksamasta kunnon hintaa, mutta hänellä on tiettyjä” vaikeni pukija yllättäen, tajuten sanoneensa liikaa. Sir Edward oli kuitenkin jo poistunut liikkeestä, noussut poliisivaunuihin, joilla oli tullut komisarion kanssa ja jätti konstaapelit kävelemään pois. Sir Edward matkasi takaisin kohti Scotland Yardin tiloja, jossa komisario helpottuneena laski kantamansa asut takaisin todisteiden joukkoon. Sir Edward oli mietteissään, kun sai taas uuden viestin, tällä kertaa ihan talon sisältä.
”Saimme viimein vastauksen Tanskan kuninkaallisesta palatsista”, sanoi ulkoministeriöstä tullut lähetti. Lähetillä oli juuri sininen univormu, jossa oli ulkoministeriön tunnus, parta oli tosin nuorukaisella jäänyt rumaksi sängeksi. Komisario oli antanut ulkoministeriön hoitaa yhteydenpidon ulkomaisiin kuninkaallisiin, hänellä ei ollut siihen valtuuksia. Päällikkö kiitti lähettiä ja päästi lähetin palaamaan takaisin. Hän otti viestin ja luki sen. ”Tanskan kuninkaallinen palatsi viestitti, ettei heille ole tullut mitään kutsua Devonshiren naamiaisiin. Terveisin, ulkoministeri.” Sir Edward rypisti mietteliäänä otsaansa. Siis Tanskan kuninkaallisten kutsu oli siepattu sen ollessa matkalla ja tilalle olivat tulleet salamurhaajat huijatuissa asuissa. Koska kuninkaalliset olivat hiukan liian näkyvä teeskentelyn kohde, he todennäköisesti vaihtoivat asunsa ja henkilöllisyytensä hiukan pienempien aatelissukujen edustajiksi. Oli kuitenkin ollut rohkeutta vaativaa käydä hakemassa mittatilauspuvut kuninkaallisten vaatettajalta, joten kaikkien salamurhaajien oli ollut näyttää jollain tavalla aatelisilta ja olla saanut koulutus aatelistapoihin. Sir Edward tunsi vastaansanomatonta kunnioitusta tämän suunnitelman tehnyttä salamurhaajaa tai muuta rikollisneroa kohtaan. Suunnitelma oli hyvin rohkea, mutta hyvin suunniteltu. Ja ei edes huomioi sitä taustatyötä mitä on vaadittu, jotta on saatu oma soluttautuja suuren aatelissuvun keskuuteen ja salamurhaajat käymään kuninkaallisista. Sir Edward ymmärsi viimein, ettei kyseessä ollut mikään puolivillainen juoni sattumanvaraisen vahingon aiheuttamiseksi, kyseessä oli suuren kokoluokan operaatiosta, jonka tavoite oli vieläkin hämärän peitossa. Sir Edward odotti vielä kolmatta tulijaa tänään. Hän oli viimein saanut kaipaamiaan tietoja, jotka saattaisivat saada tapauksen ratkeamaan ilman epävarmuustekijää, joka oli Devonshiren kartanossa meneillään oleva tilanne. Jos hän löytäisi salamurhaajan ennen päivän loppua, ei tarvitsisi tukeutua aatelisten epävarmoihin ääniin.
”Ilo tavata teidät, parahin Osbert Molyneux. Odotin tosin näkeväni veljenne Charlesin, isänne perillisen.” Puhuteltu herra, Osbert Molyneyx, William Philip Molyneuxin poika oli noin 25-vuotias nuori herrasmies, jonka hienopiirteiset kasvot olivat ankarat, Sir Edward ei lainkaan pitänyt hänen viiksistään, jotka päällikön mielestä eivät sopineet noin nuorelle miehelle. ”Päällikkö, tulin tänne, koska ymmärsin asian olevan tärkeä. Minun perhesuhteeni eivät kuulu asiaan, mutta ilmeisesi ettette ole kuulleet siitä, että veljeni Charles loukkaantui vastikään ratsastaessaan ja hän on nyt suureksi osaksi halvaantunut sekä aivoiltaan loukkaantunut.” ”Otan osaa”, sanoi Sir Edward, mutta Osbest vastasi: ”Älä turhaan, hän oli ylimielinen typerys. Aina kiusasi minua, koska oli vanhin. Nytpä hän saa osansa.” Sir Edward järkyttyi tästä piittaamattomuudesta, mutta piti suunsa kiinni ja naamansa ankarana, pitäen huolen siitä, ettei hänen paheksuntansa tullut ilmi. Oli tarpeeksi vaikeaa saada tietoja tältä nuorelta tomppelilta, siitä ei tulisi sen helpompaa, jos Sir Edward nyt loukkaisi tätä veljeään vihaavaa miestä. Sen sijaan hän puhui: ”Olen kuitenkin pahoillani hänen puolestaan, ei kukaan ansaitse sellaista kohtaloa. ”Ette tunteneet veljeäni.” ”En, mutta siirrytään nyt asiaan. Ymmärtääkseni palveluksessani oli John Ketwick-niminen mies.” ”Oli toki, mitä hänestä?” Olenko täällä saakka Lontoossa Scotland Yardissa entisen palvelijani takia?” ”Hänet on nyt murhattu vastikään täällä ja tarvitsemme tietoja hänestä”, sanoi Sir Edward, ”Ymmärrän asian. Tunsin hänet ihan hyvin, koska isäni käski minun huolehtia palvelijoiden hyvinvoinnista. Mitä simputusta sekin oli. Olen sentään hänen toinen poikansa, mutta silti veljeni oli edustustehtävissä ja minun piti pitää huoli suvun kartanosta. Mutta nyt osat ovat muuttuneet.” Sir Edward ei enää voinut peittää vastenmielisyyttään, mutta onneksi Osbert katsoi toiseen suuntaan, ulos ikkunasta päällikön työhuoneessa. Se oli Scotland Yardin ylimmässä kerroksessa, tilava huone, hyvälaatuiset puukalusteet ja iso ikkuna aukeni harmaaseen Lontooseen. Viihtyisä työhuone ottaen huomioon sotilastaustan. Sir Edward jatkoi keskustelua mahdollisimman myötätuntoisena, yrittäen peittää teeskentelyään: ”Olen pahoillani, jos herätän ikäviä muistoja, mutta mitä tiedät hänestä?” ”Hän oli talossa hyvän aikaa, oli koulutettavana seuraavaksi hovimestariksi taloon. Toimi lakeijana monta vuotta. Hyväkäytöksinen mies, ottaen huomioon rahvaan taustan. Isäni poimi hänet jostain pikku kylästä alueeltaan, ilmeisesti jonkun alaisuudessaan palvelleen sotilaan poika, joka oli jäänyt orvoksi. Oli talossa ensin tallipoikana ja renkinä, sitten vähä vähältä yleni lakeijaksi. Ei ongelmia.” Tietoa hänen siviilielämästään?” ”Mitä minä tietäisin alaisteni elämästä, minulle riittää se, että he palvelevat minua uskollisesti ja kyselemättä. ”Tietenkin arvon jaarli, mutta tarvitsemme enemmän tietoja. Miksi hän lähti?” Osbert vastasi kierrellen: ”Hänen oli pakko lähteä, nousi huhuja hänen suhteesta läheiseen naishenkilöön. Täysin sopimaton suhde palvelijan ja aatelistyttären välillä, joten hänet oli pakko heittää ulos. Isäni antoi kuitenkin hyvät suositukset, jos hän suostuisi lähtemään vapaaehtoisesti.” Sir Edward tunsi helpotusta. Taas yksi vastaus, miten he olivat apurin saaneet. Kaunaiset palvelijat ovat tietenkin helppoja kohteita salamurhaajien mahdollisiksi apureiksi. Sir Edward kiitti Osbertia hänen tiedoistaan ja hän tunsi suurta helpotusta, kun tuo nuori aatelismies poistui omahyväisen näköisenä. Ikään kuin keskustelussa olisi ollut hänestä kyse eikä palvelijasta. Vielä hiukan pidempään ja Sir Edward olisi saattanut menettää malttinsa ja motata Osbertia naamaan.
Sir Edward huomasi äskeisen tapaamiseen päätyttyä kellon olevan jo sen verran, että aikaa seuraavaan kohtaamiseen ei ollut paljoa tuhlattavissa. Hän otti vaunut Yardin edestä ja käski ohjaajaa menemään Westminsterin palatsiin, parlamenttitalolle. Matkalla hän pohti kuluneita tunteja. Päivä oli ollut menestyksekäs, mutta vihjettä viimeisestä salamurhaajasta ei ollut saatu. Olisi vain jatkettava töitä sen suhteen. Onneksi oli kuitenkin saatu monia vihjeitä, miten suunnitelma oli toteutettu ja sen selvittyä oli helpompaa löytää siihen osalliset. Seuraava tehtävä olisi sitten löytää viimeinen salamurhaaja Devonshiressa, ottaa tämä kiinni ja sitä kautta saada tiedot Ignacysta ja Sofiasta. Sir Edward ei kantanut huolta muista apureista, nuo kaksi näyttivät olevan kaiken takana. Tosin suunnitelma ei olisi onnistunut tähän saakka ilman sisäpiirin apua, eli heillä oli pakko olla yhteyksiä. Todennäköisesti palvelusväkeen, koska aateliset eivät toimisi sellaisten ulkomaalaisten salamurhaajien kanssa yhteistyössä. Ennen kuin Sir Edward palasi Devonshireen, hän lähti nopeasti parlamenttitalon lähistölle, jossa tapasi varjostajansa, jonka oli asettanut seuraamaan pääministerin sihteeriä. Varjostaja oli parlamenttitalon lähistöllä sihteerin asuun pukeutuneena, hänet oli saatu ujutettua sisään helposti uutena sihteerinä. Varjostaja oli vähän päälle parikymppinen nuori mies, vasta poliisin palvelukseen tullut konstaapelina ja siten mitä oivallisin varjostamaan. Kukaan ei tiennyt hänen olevan poliisia. Sir Edward vaihtoi silmäyksen hänen kanssaan. Sihteeri viittasi hänet sisään ja sisällä yhdessä hiljaisessa käytävässä he saattoivat viimein puhua. ”En ole havainnut mitään Sir, mutta Dretsonilla on harvinaisen paljon rahaa käytettävissään. Näin hänen lyövän eilisyönä runsaasti vetoa yhdessä pikku kapakassa. Mutta mitään konkreettista ei ole vielä kasassa.” Hyvää työtä, jatka varjostusta, kunnes saat jotain konkreettista.” Tämän sanottuaan Sir Edward ja konstaapeli lähtivät eri suuntiin, toinen varjostamaan sihteerin työnsä ohella, toinen tapaamaan pääministeriä. Sir Edwardilla ei ollut mitään todellista asiaa, mutta hänen oli pakko saada jokin veruke näyttäytymiselleen Westminsterin palatsissa. Lordi Robert Cecil oli edelleen johtamassa istuntoa, mutta hän saattoi vaihtaa pari sanaa Sir Edwardin kanssa istuntosalin ulkopuolella. lordi Cecil oli hyvin väsynyt, hallituksen johtaminen ja asioiden salaaminen oli rankkaa. ”Mitä asiaa, niin että keskeytät istunnon?” ”Herra pääministeri, olemme selvittäneet yhden salamurhaajan henkilöllisyyden täydellisesti ja tiedämme nyt koko juonen. Valitettavasti pidän aivan varmana, että salamurhaajilla on ollut apunaan jotain henkilöstöä jostain päin hallintoa ja jopa kuninkaallista perhettä. On sula mahdottomuus, että salamurhaajat tietävät sattumalta prinsessa Beatricen olevan Devonshiressa ja iskevät sinne. Tätä iskua on suunniteltu pitkään ja hartaasti. Lisäksi naamiaiskutsut, jotka oli osoitettu Tanskan kuninkaallisille siepattiin jossain vaiheessa ja lisäksi he ovat aivan pakosta saaneet jostain koulutuksen aatelistavoille, jotta pystyvät niin hyvin sulautumaan joukkoon. Tämä juttu ei ratkea saamalla viimeinen salamurhaaja kiinni, kun kaksi aiempaa on vielä pakosalla. Pyydän lupaa, jotta voin asettaa Beatricen lähipiiriin vakoojan.” ”Sir Edward, pyydät lupaa kuninkaallisen perheen vakoilemiseen. Se on aivan ennenkuulumatonta. Mutta ymmärrän syyn hyvin, joten saat siihen luvan. Tässä tilanteessa on pakko rikkoa normeja. Toivon vain, että kuningatar ymmärtää syynne.” Sir Edward kumarsi ja lähti kävelemään poispäin, lordi Cecil palasi istuntosaliin entistä huolestuneempana tämän juonen mittasuhteista. Sir Edward oli tyytyväinen, mutta hän olisi ollut tyytyväinen kuitenkin. Vaikka lupaa ei olisi tullut, ei hän olisi sitä vaivautunut kyselemään. Kun kyseessä oli valtakunnan turvallisuus, ei lupia kysellä. Sir Edward tiesi kuningasperheellä olevan toki turvamiehet, mutta joskus asiat vaativat poikkeuksellisia toimenpiteitä.
Devonshiressa tunnelma oli tiivistynyt kohtaan, jossa kukaan ei halunnut ottaa vastuuta toisen kuolemasta. Se näkyi siinä, että hiljaa oltiin, vain kyräiltiin toisia. Samassa Omar Hadik ilmoitti, että hän oli varma viimeisen salamurhaajan olevan Marion Manners ja tiputti lapukkeen kulhoon. Tähän vastavetona Marion ja Theresa Chetwynd vastasivat olevansa ihan varmoja hänen olevan salamurhaaja. Lisäksi Theresa sai aikaan hämmästyksen puhumalla: ”Olen suojellut teitä öisin laittamalla jonkun henkilön oveen sellaisen kerroksen vahaa, ettei sitä voinut tiirikoida auki. Olen varma, että ensimmäisenä yönä se toimi. Valitettavasti salamurhaaja taisi sitten vain olla minua ovelampi. Nyt tekin muutamat herrat olette nähneet, mihin nainen voi pystyä. Ei ole myöskään ihme, että perustamani Ulsterin naisten unioni tulee varmasti olemaan vielä merkittävässä roolissa naisten oikeuksien saamisessa.” Niinpä päivä jäi keskusteluksi Omarin ja Marionin syyllisyyden väliltä, kun useat ilmoittivat olevansa varma, että Amelia Fitzgerald ei voi olla syyllinen. Omar tosin kyseenalaisti tämän, mutta vaikka se sai aikaan miettimistä, kukaan ei tarttunut siihen. Niinpä kun ilta koitti, nämä kolme ääntä olivat jääneet ratkaiseviksi. Sir Edward, paikalle juuri saapuneena, otti kulhon ja luki äänet. Ääniä lukiessaan hän myös näki silmäkulmastaan Hawkessin olevan paikalla myös, vartiossa muiden konstaapelien kanssa. Sir Edward havaitsi tilanteen olevan selvä ja kreivi Hadikin olevan huomion kohde äänissäkin. Sitten hän kääntyi surullisesti hymyillen Omar Hadikin puoleen, joka oli hyvin ärsyyntynyt. Hän kuitenkin seisoi ryhdikkäästi ihan sotilaallisen upseerin näköispatsaana, aivan kuin esi-isänsä kenttämarsalkka Hadik oli aikoinaan varmasti seisonut, joksi Omar oli myös pukeutunut. Sir Edward arvosti tätä ryhtiä oman sotilasuransa vuoksi, mutta kuitenkin teki velvollisuutensa. Oletko viimeinen salamurhaaja täällä Omar?” hän kysyi. ”Mitäpä sitä kätkemään. Näen, että mahdollisuuteni ovat nyt menneet. Poliiseja ympäri salia ja kuolen nyt joka tapauksessa. Kyllä, minä olen viimeinen salamurhaajanne ja melkein onnistuinkin tehtävässäni. Vielä tämä päivän, jos olisin selvinnyt, olisin selvinnyt ulos täältä, kun tehtävä olisi sitten ollut selvä. Onnistuin tappamaan prinsessa Beatricen, mutten saanut hänen seuralaistaan, veljeään prinssi Arthuria hengiltä.” ”Hetkinen”, puhui Sir Edward ja osoittaen sanansa Arthur Pagetille, joka oli väittänyt olevansa kuninkaallinen aiemmin: ”Oletko sinä prinssi Arthur, prinsessa Beatricen vanhempi veli?” Arthur Paget nimellä tunnettu henkilö astui esiin. ”Olen prinssi Arthur, Connauhgtin 1. herttua, mutta olen myös kenraali kuten nimikaimani Arthur Paget. Vaihdoimme hieman henkilöllisyyksiämme, jotta voin olla tuntemattomana täällä rakkaan sisarvainajani kanssa. Enhän minä nyt voi koskaan sortua uhriksi jollekin salamurhaajalle.” ”Olisit vain odottanut yöhön Arthur”, vastasi Omar Hadik. Sir Edward oli riemuissaan. Tilanne oli selvä, viimeinen salamurhaaja oli kiikissä. ”Antaudutko suosiolla Omar vai mikä nimesi nyt onkaan?” ”Omar Hadik on toki elossa, iloisena tai ei, Itävalta-Unkarin suurlähetystössä ja ärtyisänä siitä, että hän maansa suurlähettiläänä jäi ainoana suurlähettiläänä Lontoossa kutsutta. Oli leikintekoa napata ne kutsut. Mutta elossa en poistu täältä. Epäonnistuin tehtävässäni, mistä Ignacy on varmasti raivoisaan, mutta tein parhaani. Taistelutoverini tulevat muistamaan minut rohkeana.” Sen sanottuaan Omar otti univormun kankaaseen tehdystä salataskusta pienen tikarin, lyhyt tikari ja todella ohut, silti hyvin terävä. Omar oli nyt tikari kädessään ja kenenkään voimatta estää sujautti sen sydämeensä. Sitten hän lyyhistyi lattialle järkyttyneiden katseiden seuratessa. Sir Edward oli ensimmäisenä tilanteen tasalla. ”Hyvät naiset ja teidän korkeutenne prinssi Arthur, olemme selvinneet tästä. Molemmat salamurhaajat ovat nyt kuolleita. Olette kaikki vapaita lähtemään Devonshiren kartanosta. Konstaapelit käyvät tietenkin hakemassa kultakin lausunnot myöhemmin, voitte palata perheidenne pariin. Niin vieraat purkautuivat ulos salista ja melkein juoksivat ulos kartanosta Lontoon yöhön, jossa olikin jo useita vaunuja odottamassa vieraita. Sir Edward oli varmistanut kyydityksen valmiiksi kullekin vieraalle varalta jo etukäteen, jotta kaikki pääsevät pois Devonshiresta mahdollisimman pian. Vaunut lähtivät liikkeelle vieraiden noustua niihin ja Sir Edward katseli niiden lähtöä. Kun ne olivat häipyneet, hän ajatteli raporttia, jonka toimittaisi pääministerille ja hallitukselle. Jossa hän urheasti löysi kaksi salamurhaajaa, jotka olivat surmanneet prinsessa Beatricen ja Cavendishin 8. herttuan. Sir Edward sanoi hyvästit lady Louisa Cavendishille, jolle oli toimitettu tieto operaation menestyksekkäästä lopusta. Louisa ei nähnyt enää tosin mitään iloa tässä, kun hänen miehensä oli kuollut sitä ennen.
Sir Edward oli juuri saapunut Scotlan Yardin rakennuksen eteen, kun pieni katulapsi, kymmenvuotias poika kasvot tummana noesta ja erittäin likaisena ryysyissä vaatteissa, tuli hänen luokseen arasti kysyen oliko hän Sir Edward. ”Mitä asiaa poika, olet löytänyt etsimäsi? Minä olen Sir Edward Bradford.” Yksi herra ja rouva kysyivät, josko voisin toimittaa kirjeen teille. Kuulemma kiireellinen. Antoivat kokonaisen shillingin siitä hyvästä.” Katupoika lopetti näin lauseensa ja nosti kirjettä. Se oli valkoinen kirjekuori, kannessa luki vain ”Sir Edward Bradfordille, Scotland Yardin päällikölle.” Sir Edward kiitti poikaa ja antoi hänelle toisen shillingin, mistä poika kiitti silmät itkuisina ja iloisina. Sitten Sir Edward meni työhuoneeseensa, avasi kirjeen luki sen sisällön.
”Sir Edward Bradford,
Onnittelemme teitä menestyksestänne Devonshiren kartanossa. Olette selvästi ansainneet asemanne ja samalla tavoin aatelisenne ovat selkeästi hieman rohkeampia kuin odotimme. Mutta voimme taata, ettet vielä ole kuullut meistä viimeistä. Tälläkin hetkellä, kun luet tätä kirjettä, lohduttaudu tiedolla, ettemme ole unohtaneet sinua ja valmistelemme sinulle suurta yllätystä. Kun se on valmiina, koko maailma on kuuleva siitä ja vihdoin asiamme saa nostetta. Haluaisit tietysti tietää, ketä edustamme mutta se on nyt mahdotonta. Asia selviää sinulle aikanaan. Olet myös ollut edistyksellinen muissa tutkimuksissasi, näppärästi selvitit juonemme vaiheet. Lisäksi tiedät meidän vanhat henkilöllisyytemme, olemme nimittäin juuri ne kaksi, joista kerroit muillekin. Kuten sanotaan, olet voittanut ensimmäisen osan, mutta tämä oli vasta alkua.
Parhain Terveisin, Ignacy ja Sofia. Aleksanteri II salamurhaajat”
Sir Edward Bradford istui hiljaa muutaman minuutin. Sitten hän nauroi. Epäonnistuneet salamurhaajat aina pelottelivat ja hän ryhtyi kirjoittamaan raporttia, jonka esittää eteenpäin hallitukselle ja pääministerille. Kuitenkin pieni epävarmuuden kipinä oli hänen aivoissaan hänen kirjoittaessaan raporttia. Scotland Yardin ulkopuolella Lontoo tummeni yön kuluessa. Aamunkoittoon oli vielä aikaa.
Kuolleet:
1. päivä: Vampire (Reginald Fitzgerald)-salamurhaaja (pahis)
1. yö: Ankka (George Rodney)-tavallinen juhlija (antiaktiivisuuskuolema)
2. päivä: Marzzuu (Alice Stanley)-tavallinen juhlija
2. yö: Zey (Louisa Acheson)- kuningas
3. päivä: Halima (Kathleen Pelhalm)- tavallinen juhlija
3. yö: jeekaka (Susan Erskine)- tavallinen juhlija
4. päivä: JInmuru (Omar Hadik)-salamurhaaja (pahis)
Eloon jäivät:
Aelina (Amelia Fitzgerald): tavallinen juhlija
Violet (Arthur Paget): kuningas
horaaneko (Marion Manners): tavallinen juhlija
Ropsu (Theresa Chetwynd): suojelija
Devonshiren naamiaiset on päättynyt hyvisten voittoon! Onneksi olkoon hvyiksille ja kiitokset kaikille pelaajille. Nyt on lupa tulla jälkipuhumaan omilla tileillä, anonyymitilit voi heittää hukkaan.
Haluaisin seuraavasta asiasta palautetta.
Onko anonyymitilit ollenkaan mielenkiintoinen asia pelissä, pelaisitko uudestaan tämäntyylistä peliä?
Ja tietenkin kommentit ingamesta ovat aina hyvää luettavaa, toivottavasti jaksoitte lukea ne. Oli ilo kirjoitella niitä. Yötapahtumat tulevat myöhemmin.
Kiitokset kaikille pelaajille vielä kerran, sana on nyt vapaa. Toivottavasti nautitte Devonshiren naamiaisista.
Kaikki kuvat ovat Creative Commons kuvia National Portrait Gallerysta, alkuperäiset löytyvät osoitteesta:
https://www.npg.org.uk/collections/search/set?set=515&wPage=0Historialliset nimet henkilöistä ja muut mielenkiintoiset tiedot tietenkin wikipediasta. En jaksanut tehdä kunnollista tieteellistä tutkimusta tätä varten. Henkilöiden nimet ovat pääasiassa oikeita historiallisia henkilöitä, jos henkilöstä mainitaan enemmän kuin sukunimi, lukuunottamatta John Ketwickia.
PJ kiittää ja kuittaa tältä erää.